Aurinko paistaa, kerrankin kaiken tämän sateisen kesän keskellä. Näin on mukavaa vietellä melkein lomapäivää kun lomakin vasta tuloillaan. Tosin aamun ihana auringonpaiste paljasti hieman ikävän asian, ikkunat oli NIIN likaiset että teki mieli vetää rullaverhot takaisin kiinni. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja äkkiähän ne oli koko talon ikkunat pesty, sisältä ja ulkoa. Sitten ansaitulle tauolle pihatuoliin ja mansikkakippo eteen, nauttien hetkestä.

Siinä tuumaillessa ja ajatusten antaessa virrata nousi mieleeni nuoremman tyttäreni muutto Helsinkiin opintojen perään. Kun hänelle tuli kesällä tieto opiskelupaikasta niin miten sen ilon keskellä äidin sydän nyrjähti hieman kyljelleen. Miten minun pienokaiseni pärjää siellä kaupungin sykkeessä? Eihän siitä ole kuin hetki kun hänet PIENEN punnerruksen jälkeen nostettiin vatsani päälle, tuo punainen ja kiljuva pötkö. Mutta äidin silmissä niin kaunis ja rakas ensi hetkestä lähtien. Niin kiltti tyttö kun oli heti alusta alkaen, söi ja nukkui. Serkkutyttö tuumasi kun näki hänet ensi kerran makkaraksi paketoituna että ihan on humanoidin näköinen, no eihän sitä tukkaa vielä ollut äidin pienellä kaljupäällä.

Isosisko otti heti oman roolinsa, jota kantaa tänäkin päivänä, pikkusiskosta pitää huolehtia. Tätä kuvaakin hyvin seikka että kun hän meni pikkusiskon luo Helsinkiin käymään niin asunnolle päästyään kävi heti tutkimaan että minkälaisella seudulla sitä asutaan ja millaisia naapureita asuu talossa.

Näin vuosien jälkeen ja ehkä myös ajan kultaamana on mukavaa muistella miten lapset kasvoivat ja miten elämä oli rattoistaa, täynnä arkea ja naurua. Vuorotyön väsyttämä äiti kun raahautui iltavuorosta kotiin ja siellä oli tytöt virkeinä kuin peipposet odottamassa. Ei puhettakaan että isän laittamana nukkumaan, jostain kumman syystä piti aina odottaa äidin kotiintuloa. Sitten sitä kuunneltiin molempien päivän tarinat koulusta ja läksyistä ja jos jostakin. Lopulta kun lapset nukkumassa ja kotihommat viimeisteltynä kaatuu sänkyyn jotta jaksaa aamulla nousta taas töihin. Oli se mukavaa, joskus tyttöjä kiusoittelinkin että äidin pienet perskärpäset.

Kun ikää tuli lisää ja teinivuosien ankstit alkoi nousta niin äitihän ei tietysti tajunnut mitään. Niin tehtiin hermoja repiviä shoppailureissuja Jyväskylään, ravattiin kaupasta toiseen etsimässä JUST SITÄ puseroa tai housua, oli se mukavaa.

Kyllähän ne tytöt aikuisuuteen kasvoivat ja nyt kahdenkymmenen molemmin puolin tuntuvat pärjäävän oikein hyvin. Ruokaakin ovat oppineet laittamaan ja taloudestaan huolehtimaan muutenkin. Äitinä on joutunut tietysti neuvomaan mitä erilaisemmissa asioissa.. Mitä nyt kerran soitti toinen tytöistä äidille ja kysyi että mihin kohtaan kirjoitan kirjekuoreen osoitteen ja entä mihin kohtaan laitan postimerkin? Tätä nykypäivän tietotekniikan tuomaa uusavuttomuutta tässä muodossa.

Kait se on luotettava siihen että on voinut kasvattaa tytöt rakkaudella astumaan omaan elämään. Tähän asti ovat kuitenkin olleet lähellä vähän tuossa siipien suojassa mutta nyt napanuora on minun äidin vaan katkaistava. Aikoinaan kun lapset oli pieniä sitä ajatteli että kun he tulevat aikuisiksi niin sitten helpottaa tämä huoli mutta ei, välittäminen ja rakastaminen ei lopu koskaan, se vaan muuttaa muotoaan miten sen osoittaa.

Onneksi tytöt ovat äidin opettaneet käyttämään älypuhelintaan, facebookkia, whatsappia, messengeriä jne.muutenhan tästä ei tulisi mitään.

Nenäliinaa kaivellen, Sari Hakaniemi